Oletteko koskaan ajatelleet elämäänne elokuvana? Tai vielä parempaa, tv-sarjana? Jos ei nyt ihan tosissaan niin kuvainnollisesti ainakin...nostakaa itsenne parikymmentä metriä oamn itsenne yläpuolelle. Niin, että näette rakennuksen jossa asutte, lähiymnpäristön talot, puut, maamerkit. Ajatelkaa sitten mielessänne missä normaalisti liikutte; työpaikkanne, lähikauppanne, kirjaston, pitserian, harrastuspaikat, lenkkipolun jossa käytte lenkillä. Lisätään soppaan vielä perheen jäsenet, kaverit, ystävät, tuttavat, satunnaiset tutut, vastapäisen talon mummeli, kaupan kassa jonka nimeä ette tiedä, alakerran poikamies, isänne entinen koulukaveri joka asuu viereisessä korttelissa- se joka ulkoiluttaa koiraansa samaan aikaan.

Mitäkö ajan tällä takaa? En tiedä vielä itsekään, katsotaan mihin suuntaan juttu kehittyy.

Kun olin lapsi niin tyhjän naurajia ei katsottu hyvällä. Ei vain katsottu. Puhumisen taitoa ei arvostettu, toimeen tuli tuppisuunakin. Isät noituivat vähää ruokaa, heräsivät aikaisten, painuivat tehtaalle. Kerran kuussa olivat päissään, tappelivat, tekivät lisää lapsia, jos akat antoivat, yleensä antoivat, halusivat itsekin, eivät vain voineet sitä myöntää, aamulla äidit kehräsivät. Paljon siitä en vielä ymmärtänyt, posket vain punoittivat, niinä iltoina lapset nukkuivat keittiössä, kamari oli varattu aikuisille.

Sitten maailma muuttui, alkoi sota. Sitä kesti. Monta vuotta meni kitumalla. Jos olisin syntynyt vuotta myöhemmin, olisin jäänyt kotiin muiden lasten joukkoon. Siltä vuodelta sinne joutuivat kuitenkin kaikki pojat, Lastenristiretkelle. Oikea sota oli jo ohi, piti vielä saada se loppuun. Hullua hommaa, pistää nuoret pojat veteraaneja vastaan. Kukaan ei ollut ennen ampunut ihmistä kohti, opittiin kuitenkin pian. Oli pakko. Osa ei oppinut, ensimmäiset jäivät jo Olhavaan, seuraavat Kemiin, sitten Tornioon. Sen jälkeen kaikki jo tiesivät pelin säännöt, liikaa kavereita oli jäänyt taakse. Melkein yhtäkkiä, kun tiedettiin mitä tehdä, miten selvitä, kaikki loppui. Koko sota. Lapsia ei enää tarvittu, olisi pitänyt palata sinne mistä lähdettiin, pojaksi poikien joukkoon. Ei se kuitenkaan mennyt niin, ei kukaan enää pystynyt. Piipun pituus oli 685 milliä, 685 milliä jotka erottivat oppineet muista, niistä jotka olivat jääneet taakse, lukemattomien ojien ja teiden varsille. 685 milliä oli yhtä paljon vuosissa, retki kesti syksyn, takaisin tuli kuitenkin vanhuksia, vanhuksia joiden kasvoja koristivat finnit ja mustapäät, vanhuksia jotka eivät tienneet miltä nainen tuoksuu aamulla, vanhuksia joiden nuoruus oli ohitettu tarpeettomana.

Silloin kukaan ei puhunut. Ääntä kyllä oli, kaikilla oli kiire elää menetetty nuoruutensa, kaikki se mikä oli jäänyt kokematta. Ei se onnistunut, miten vanhukset voisivat enää olla nuoria? Ei kukaan sitä tiennyt. Osa luovutti. Onneksi tehdas kutsui monia, toisia pellot, toisia metsät, pääasia että jokin kutsui. Teiden ja ojien varsilla jäi kuitenkin liikaa lapsia, lapsia jotka olivat jo vanhuksia ennen kuin olivat edes tienneet elävänsä.

Sitten tuli kiire olla aikuinen, täyttää maailma omalla verellä, näyttää että pystyi siihen, kantaa elämän taakka harteillaan. Piti opetella puhumaan, yrittää ainakin, kukaan ei ehtinyt. Kukaan ei puhunut mistään, kaikki vain elivät, kaikki vain tiesivät. Luulivat tietävänsä, kenenkään mieleen ei tullut puhua elämisestä, kun nuoruus oli omistettu kuolemalla, oli vanhuus omistettu elämälle. Elämälle joka vyöryi kaikkien ylitse, ennalta arvaamatta, tulvana jonka vain elämättä jäänyt elämä voi aiheuttaa. Kaikilla oli kiire päästä tulvan mukaan, todistaa kaikille pystyvänsä siihen, rakentaa jotain pysyvää, jotain millä todistaa oma oikeutuksensa aikuisuuteen, todistaa ettei ollut huonompi kuin kukaan muukaan. Heille annettiin talo jota rakentaa, talo jonka nauloihin jokainen hakkasi omat syntinsä, murheensa, toiveensa jotka eivät toteutuneet, toiveet jotka olivat kuolleet nuoruuden muuttuessa vanhuudeksi, vanhuuden jota jokainen kantoi mukanaan lopun elämäänsä.

Talon jokainen lauta oli naulattu kiinni muistoilla, ahdistuksilla, pahoilla unilla joita jokainen kantoi sisimmässään, unilla jotka vaivasivat heitä lopun elämää. Tarvittiin vuosia, tulvia, sateita, myrskyjä, maalikerroksia, pinttynyttä likaa, kaikkien niiden vuosien patoutuneita tunteita jotta naulat saatiin piiloon, muistoja jotka odottivat pinnan alla tullakseen jälleen esiin, silloin kun kukaan ei osannut odottaa, pahana unena joka palasi piinaamaan uutta sukupolvea, sukupolvea joka ei tiennyt miksi naulat oli lyöty niin syvään.

Jotkut ajattelevat elämän olevan valtatie. Route 66 kahden tyhjyyden välissä, matka joka alkaa olemattomuudesta ja päättyy suureen tyhjyyteen. Mikä on oma osamme kaikessa tässä? Olemmeko pelkästään kohtalon sanelemia välähdyksiä olemattoman valkokankaan keskellä? Voisiko kuka tahansa täyttää oman osamme? Mikä on oman tahtomme merkitys kaikessa tässä? Pystymmekö oikeasti vaikuttamaan ympäröivään elämään? Elämään joka ympäröi meitä, vaikutammeko me siihen- vai vaikuttaako se meihin?

Kiitän A.W Yrjänää taustamusiikista.

Mistä aloittaisin, ajattelin pelastaa maailman. Joo, siitä se lähti, ei mistään pienemmästä, ei yhtään vähäisemmästä, pelkästä maailmasta. Maailma on tainnut odottaa pelastajaansa jo siitä lähtien kun ensimmäinen luolamies keksi lyödä kahta kiveä toisiinsa, ja huomasi kiven särmien tulevan teräväksi. Kiveä oli sen jälkeen kätevä käyttää kaikenlaisessa hyödyllisessä, kaveria lyödessä jälki oli kauheampaa kuin ilman, ongelmia tuli sen jälkeen kun muutkin huomasivat saman. Terävä kivi lähti leviämään, kohta kaikki käyttivät terävää kive Ei mennyt montaakaan vuosikymmentä siihen, että joku huomasi kiinnittää iskemät keihään nokkaan. Sen jälkeen jälki oli tuhoisaa, enää ei tarvinnut juosta saalista kiinni, sitä pystyi heittämään keihäällä. Sama päti tietysti myös naapurien kanssa… kaikki oli helppoa vähän aikaa. Sitten naapuritkin oppivat tekemään keihäitä, siihen helppous sitten loppuikin. Jossain välissä joku keksi tulen, kaikki sen jälkeen syntyneet keksinnöt ovatkin olleet pelkkää hifistelyä, keihään ja tulen eteenpäin viemistä, paremman toivomista, pahimman pelkäämistä.

Missä olinkaan? Ai niin, ajattelin pelastaa maailman. En mitään muuta, en yhtään suuremmasta, en yhtään mahtavammasta, pelkästään maailmasta. Jos jostain täytyy murehtia niin eikö silloin ole järkevintä murehtia tarpeeksi suuresta? Murheesta jonka sisään mahtuvat kaikki muutkin murheet, sellaisesta jonka voi pitää vakiovieraana kaikkia unettomia öitä varten, sellaisen joka odottaa mielen reunamalla, riittää että otat siitä kiinni, se ei petä, tiedät mitä pelätä. Jokainen masentunut, ahdistunut, rakastunut, isä, äiti- ylipäänsä ihminen joka on elänyt, tietää tunteen. Olon joka tulee kulman takaa kun vähiten odotat. Se valtaa mielen, riittää että edes vilkaisetkaan mielesi perukoille, kulmaan jonka olemassaoloa et voinut edes aavistaa, ensimmäisen vilkaisun jälkeen tiedät kuitenkin tavanneesi vanhan tuttusi, pahimman vihamiehesi, rakkaan ystävän. Pelon joka saa nautinnon pakenemaan huuliltasi, jäykistäen lihakset, valmistaen sinut kohtaamaan vihollisen jota et voi voittaa… ja sitten, kun vähiten odotat, huomaat tunteen olevan poissa, äskeinen mielen syöksykierre on kerrasta vaihtanut suuntaa, äskeinen kiihtyvä putoaminen on vaihtunut laajoiksi ylöspäin suuntautuneiksi kaarroksiksi. Huomaat yhtäkkiä jälleen eläväsi.

Miksi pohdin tuollaista? Olen 35-vuotias, en tiedä olenko keski-iän kynnyksellä vai nuoruuteni loppusuoralla? Tiedän että unelmat valehtelevat, ne eivät toteudu, onko siinä jotain väärää? Ei se estä kuitenkaan unelmoimasta, uskoisin ihmisten sitä paitsi arvostavan unelmiaan sitä enemmän mitä enemmän he ovat elämää nähneet. Iällä ei tämän kanssa ole mitään tekemistä, jotkut kuolevat 80-vuotiaana tietämättä mitään elämästä, eivät vain vaivautuneet katselemaan ympärilleen ajaessaan läpi unelmiensa, tienhaarojen jotka kaikki olisivat merkinneet toisenlaista kohtaloa. Olisivatko he ymmärtäneet silloin eläneensä jotain ainutkertaista? Ehkä ei, ehkä… en tiedä. Jotkut, hyvin monet, ihmiset joiden silmät sykkivät tietoutta, he tietävät ainakin sisimmässään eläneensä. Jotkut huomaavat sen liian aikaisin, hetkenä jolloin he eivät ole vielä valmiita kantamaan tietouden taakkaa, aikana jolloin pelkkä totuus voi musertaa kantajansa painollaan alleen. Kumpi on silloin onnellisempi tie kulkea? Tietämättömyydellä päällystetty suora valtatie? Vai Kuopilla, juurilla, myrskyillä ja vastoinkäymisillä reunustettu polku- ura läpi ohdakkeiden, nokkosten ja peitettyjen ansojen?

Miksi edelleen pohdin tällaista? Keittiöni odottaa siivoojaa, pyykit pesijää, jollain pitäisi imuroidakin, poikakin soittaa kotiin lukemaan huomiseen Saksan kokeeseen.  Joutaisin sitä paitsi lenkille, en sohvalle makaamaan ja miettimään joutavia, maailman pelastamista, huomisen haaveilusta. Mistä se muuten kannattaisi aloittaa? Pelastaminen. Kuka sen aloittaa? Olen itse varhaiskeski-iän identiteettikriisissä rypevä, naamani muistuttaa yhtä aikaa Saharan autiomaata ja Ranuan hillasoita. Mieleni on kuin suoraan Danten helvetistä karannut tahkojuusto, paitsi ettei Dante tiennyt mitä ICD-luokituksesta. Vaivojani paikkaan sujuvasti kortisonilla, Bepanthenillä, mielialalääkkeillä ja, lenkkareilla. Tiedän kasvojeni ihottuman johtuvan stressistä, vyötarön levenemisen vääristä ruokailutottumuksista, omituisten ajatusten ja unettomien öiden sanomatta jääneistä sanoista ja liian nopeasti kulkeneesta elämästä. Kaikki mikä pitää tietoisuuden kauempana on tervetullutta ja rahalla mittaamatonta. Unelmoin pitäväni itseni aallon harjalla ja lainelautani nokan aaltojen päällä. Siitä huolimatta huomaan aina olevani pienessä vuotavassa jollassa keskellä myrskyä. Jokaisella meistä on kuitenkin oikeutensa huomisen haaveiluun, onhan?

Mistä sitten aloittaisin? Maailman pelastamisen? Miettikö muinainen nyrkkivasaran keksijä samaa? joku päivä onni kääntyy, siihen pitää uskoa, sillä muinainen metsämieskin kait jaksoi eteenpäin vaikka kaikki heitot eivät maaliin osuneetkaan. Miten maailma pitäisi sitten pelastaa? Mistä aloittaa? Olisiko väärin aloittaa se yksi mies kerrallaan?

Kiitän J. Karjalaista, Charles Buwoskya ja Bruce Springteeniä innoituksen antamisesta tähänkin kirjoitelmaan. Kaikki suorat lainaukset ovat tahallisia, en ota minkäänlaista vastuuta niiden liittämisestä vääriin asiayhteyksiin.