Mistä aloittaisin, ajattelin pelastaa maailman. Joo, siitä se lähti, ei mistään pienemmästä, ei yhtään vähäisemmästä, pelkästä maailmasta. Maailma on tainnut odottaa pelastajaansa jo siitä lähtien kun ensimmäinen luolamies keksi lyödä kahta kiveä toisiinsa, ja huomasi kiven särmien tulevan teräväksi. Kiveä oli sen jälkeen kätevä käyttää kaikenlaisessa hyödyllisessä, kaveria lyödessä jälki oli kauheampaa kuin ilman, ongelmia tuli sen jälkeen kun muutkin huomasivat saman. Terävä kivi lähti leviämään, kohta kaikki käyttivät terävää kive Ei mennyt montaakaan vuosikymmentä siihen, että joku huomasi kiinnittää iskemät keihään nokkaan. Sen jälkeen jälki oli tuhoisaa, enää ei tarvinnut juosta saalista kiinni, sitä pystyi heittämään keihäällä. Sama päti tietysti myös naapurien kanssa… kaikki oli helppoa vähän aikaa. Sitten naapuritkin oppivat tekemään keihäitä, siihen helppous sitten loppuikin. Jossain välissä joku keksi tulen, kaikki sen jälkeen syntyneet keksinnöt ovatkin olleet pelkkää hifistelyä, keihään ja tulen eteenpäin viemistä, paremman toivomista, pahimman pelkäämistä.

Missä olinkaan? Ai niin, ajattelin pelastaa maailman. En mitään muuta, en yhtään suuremmasta, en yhtään mahtavammasta, pelkästään maailmasta. Jos jostain täytyy murehtia niin eikö silloin ole järkevintä murehtia tarpeeksi suuresta? Murheesta jonka sisään mahtuvat kaikki muutkin murheet, sellaisesta jonka voi pitää vakiovieraana kaikkia unettomia öitä varten, sellaisen joka odottaa mielen reunamalla, riittää että otat siitä kiinni, se ei petä, tiedät mitä pelätä. Jokainen masentunut, ahdistunut, rakastunut, isä, äiti- ylipäänsä ihminen joka on elänyt, tietää tunteen. Olon joka tulee kulman takaa kun vähiten odotat. Se valtaa mielen, riittää että edes vilkaisetkaan mielesi perukoille, kulmaan jonka olemassaoloa et voinut edes aavistaa, ensimmäisen vilkaisun jälkeen tiedät kuitenkin tavanneesi vanhan tuttusi, pahimman vihamiehesi, rakkaan ystävän. Pelon joka saa nautinnon pakenemaan huuliltasi, jäykistäen lihakset, valmistaen sinut kohtaamaan vihollisen jota et voi voittaa… ja sitten, kun vähiten odotat, huomaat tunteen olevan poissa, äskeinen mielen syöksykierre on kerrasta vaihtanut suuntaa, äskeinen kiihtyvä putoaminen on vaihtunut laajoiksi ylöspäin suuntautuneiksi kaarroksiksi. Huomaat yhtäkkiä jälleen eläväsi.

Miksi pohdin tuollaista? Olen 35-vuotias, en tiedä olenko keski-iän kynnyksellä vai nuoruuteni loppusuoralla? Tiedän että unelmat valehtelevat, ne eivät toteudu, onko siinä jotain väärää? Ei se estä kuitenkaan unelmoimasta, uskoisin ihmisten sitä paitsi arvostavan unelmiaan sitä enemmän mitä enemmän he ovat elämää nähneet. Iällä ei tämän kanssa ole mitään tekemistä, jotkut kuolevat 80-vuotiaana tietämättä mitään elämästä, eivät vain vaivautuneet katselemaan ympärilleen ajaessaan läpi unelmiensa, tienhaarojen jotka kaikki olisivat merkinneet toisenlaista kohtaloa. Olisivatko he ymmärtäneet silloin eläneensä jotain ainutkertaista? Ehkä ei, ehkä… en tiedä. Jotkut, hyvin monet, ihmiset joiden silmät sykkivät tietoutta, he tietävät ainakin sisimmässään eläneensä. Jotkut huomaavat sen liian aikaisin, hetkenä jolloin he eivät ole vielä valmiita kantamaan tietouden taakkaa, aikana jolloin pelkkä totuus voi musertaa kantajansa painollaan alleen. Kumpi on silloin onnellisempi tie kulkea? Tietämättömyydellä päällystetty suora valtatie? Vai Kuopilla, juurilla, myrskyillä ja vastoinkäymisillä reunustettu polku- ura läpi ohdakkeiden, nokkosten ja peitettyjen ansojen?

Miksi edelleen pohdin tällaista? Keittiöni odottaa siivoojaa, pyykit pesijää, jollain pitäisi imuroidakin, poikakin soittaa kotiin lukemaan huomiseen Saksan kokeeseen.  Joutaisin sitä paitsi lenkille, en sohvalle makaamaan ja miettimään joutavia, maailman pelastamista, huomisen haaveilusta. Mistä se muuten kannattaisi aloittaa? Pelastaminen. Kuka sen aloittaa? Olen itse varhaiskeski-iän identiteettikriisissä rypevä, naamani muistuttaa yhtä aikaa Saharan autiomaata ja Ranuan hillasoita. Mieleni on kuin suoraan Danten helvetistä karannut tahkojuusto, paitsi ettei Dante tiennyt mitä ICD-luokituksesta. Vaivojani paikkaan sujuvasti kortisonilla, Bepanthenillä, mielialalääkkeillä ja, lenkkareilla. Tiedän kasvojeni ihottuman johtuvan stressistä, vyötarön levenemisen vääristä ruokailutottumuksista, omituisten ajatusten ja unettomien öiden sanomatta jääneistä sanoista ja liian nopeasti kulkeneesta elämästä. Kaikki mikä pitää tietoisuuden kauempana on tervetullutta ja rahalla mittaamatonta. Unelmoin pitäväni itseni aallon harjalla ja lainelautani nokan aaltojen päällä. Siitä huolimatta huomaan aina olevani pienessä vuotavassa jollassa keskellä myrskyä. Jokaisella meistä on kuitenkin oikeutensa huomisen haaveiluun, onhan?

Mistä sitten aloittaisin? Maailman pelastamisen? Miettikö muinainen nyrkkivasaran keksijä samaa? joku päivä onni kääntyy, siihen pitää uskoa, sillä muinainen metsämieskin kait jaksoi eteenpäin vaikka kaikki heitot eivät maaliin osuneetkaan. Miten maailma pitäisi sitten pelastaa? Mistä aloittaa? Olisiko väärin aloittaa se yksi mies kerrallaan?

Kiitän J. Karjalaista, Charles Buwoskya ja Bruce Springteeniä innoituksen antamisesta tähänkin kirjoitelmaan. Kaikki suorat lainaukset ovat tahallisia, en ota minkäänlaista vastuuta niiden liittämisestä vääriin asiayhteyksiin.