Kun olin lapsi niin tyhjän naurajia ei katsottu hyvällä. Ei vain katsottu. Puhumisen taitoa ei arvostettu, toimeen tuli tuppisuunakin. Isät noituivat vähää ruokaa, heräsivät aikaisten, painuivat tehtaalle. Kerran kuussa olivat päissään, tappelivat, tekivät lisää lapsia, jos akat antoivat, yleensä antoivat, halusivat itsekin, eivät vain voineet sitä myöntää, aamulla äidit kehräsivät. Paljon siitä en vielä ymmärtänyt, posket vain punoittivat, niinä iltoina lapset nukkuivat keittiössä, kamari oli varattu aikuisille.

Sitten maailma muuttui, alkoi sota. Sitä kesti. Monta vuotta meni kitumalla. Jos olisin syntynyt vuotta myöhemmin, olisin jäänyt kotiin muiden lasten joukkoon. Siltä vuodelta sinne joutuivat kuitenkin kaikki pojat, Lastenristiretkelle. Oikea sota oli jo ohi, piti vielä saada se loppuun. Hullua hommaa, pistää nuoret pojat veteraaneja vastaan. Kukaan ei ollut ennen ampunut ihmistä kohti, opittiin kuitenkin pian. Oli pakko. Osa ei oppinut, ensimmäiset jäivät jo Olhavaan, seuraavat Kemiin, sitten Tornioon. Sen jälkeen kaikki jo tiesivät pelin säännöt, liikaa kavereita oli jäänyt taakse. Melkein yhtäkkiä, kun tiedettiin mitä tehdä, miten selvitä, kaikki loppui. Koko sota. Lapsia ei enää tarvittu, olisi pitänyt palata sinne mistä lähdettiin, pojaksi poikien joukkoon. Ei se kuitenkaan mennyt niin, ei kukaan enää pystynyt. Piipun pituus oli 685 milliä, 685 milliä jotka erottivat oppineet muista, niistä jotka olivat jääneet taakse, lukemattomien ojien ja teiden varsille. 685 milliä oli yhtä paljon vuosissa, retki kesti syksyn, takaisin tuli kuitenkin vanhuksia, vanhuksia joiden kasvoja koristivat finnit ja mustapäät, vanhuksia jotka eivät tienneet miltä nainen tuoksuu aamulla, vanhuksia joiden nuoruus oli ohitettu tarpeettomana.

Silloin kukaan ei puhunut. Ääntä kyllä oli, kaikilla oli kiire elää menetetty nuoruutensa, kaikki se mikä oli jäänyt kokematta. Ei se onnistunut, miten vanhukset voisivat enää olla nuoria? Ei kukaan sitä tiennyt. Osa luovutti. Onneksi tehdas kutsui monia, toisia pellot, toisia metsät, pääasia että jokin kutsui. Teiden ja ojien varsilla jäi kuitenkin liikaa lapsia, lapsia jotka olivat jo vanhuksia ennen kuin olivat edes tienneet elävänsä.

Sitten tuli kiire olla aikuinen, täyttää maailma omalla verellä, näyttää että pystyi siihen, kantaa elämän taakka harteillaan. Piti opetella puhumaan, yrittää ainakin, kukaan ei ehtinyt. Kukaan ei puhunut mistään, kaikki vain elivät, kaikki vain tiesivät. Luulivat tietävänsä, kenenkään mieleen ei tullut puhua elämisestä, kun nuoruus oli omistettu kuolemalla, oli vanhuus omistettu elämälle. Elämälle joka vyöryi kaikkien ylitse, ennalta arvaamatta, tulvana jonka vain elämättä jäänyt elämä voi aiheuttaa. Kaikilla oli kiire päästä tulvan mukaan, todistaa kaikille pystyvänsä siihen, rakentaa jotain pysyvää, jotain millä todistaa oma oikeutuksensa aikuisuuteen, todistaa ettei ollut huonompi kuin kukaan muukaan. Heille annettiin talo jota rakentaa, talo jonka nauloihin jokainen hakkasi omat syntinsä, murheensa, toiveensa jotka eivät toteutuneet, toiveet jotka olivat kuolleet nuoruuden muuttuessa vanhuudeksi, vanhuuden jota jokainen kantoi mukanaan lopun elämäänsä.

Talon jokainen lauta oli naulattu kiinni muistoilla, ahdistuksilla, pahoilla unilla joita jokainen kantoi sisimmässään, unilla jotka vaivasivat heitä lopun elämää. Tarvittiin vuosia, tulvia, sateita, myrskyjä, maalikerroksia, pinttynyttä likaa, kaikkien niiden vuosien patoutuneita tunteita jotta naulat saatiin piiloon, muistoja jotka odottivat pinnan alla tullakseen jälleen esiin, silloin kun kukaan ei osannut odottaa, pahana unena joka palasi piinaamaan uutta sukupolvea, sukupolvea joka ei tiennyt miksi naulat oli lyöty niin syvään.